Vietämme parhaillaan Luovuutta politiikkaan -viikkoa. Sen järjestävät Taiteen perusopetusliitto ja Suomen konservatorioliitto. Tarkoituksena on nostaa taiteen perusopetus ja sen merkitys poliittisen keskustelun keskiöön. Ja sehän sopii, mieluusti.
Taiteen perusopetus ei ole sanana välttämättä tuttu. Tiivistäen kerrottuna: se on lakiin ja opetussuunnitelman perusteisiin pohjautuva ainutlaatuinen koulutusmuoto maailmassa. Henkilöstöllä on kelpoisuusvaatimukset ja opetus on tasolta toiselle etenevää. Mutta opetus ei tähtää tutkintoon, vaan tämä on harrastamisen muoto siitäkin huolimatta, että sitä annetaan oppilaitoksissa. Se poikkeaa siis monin tavoin muusta harrastamisesta. Taiteen perusopetus antaa hyvät valmiudet elinikäisen taidesuhteen syntymiselle ja jopa ammatillisiin opintoihin siirtymiselle yhdeksässä taidelajissa: musiikki, tanssi, kuvataide, käsityö, mediataiteet, arkkitehtuuri, sirkus, teatteri ja sanataide.
Olen taiteen perusopetuksen kasvatti ja ponnistanut sieltä ammattiin asti. Toimin muun muassa kolmen taiteen perusopetuksen koulun rehtorina, joten aihe on läheinen ja tuttu. Mutta mitä tässä nyt on niin ihmeellistä? Annapa, kun selitän.
Taiteen perusopetuksella on kunnassa tärkeä sivistystehtävä. Erityisesti haastavina aikoina sitä ei missään nimessä tule unohtaa. Taidekasvatus vaikuttaa yhteisöihin, se antaa merkityksiä ja vahvistaa demokratiaa. Kulttuurin ja taiteen voima on ainutlaatuinen. Yhteiskunnassamme ovat lisääntyneet mielenterveyden haasteet – miksi emme lisäisi taidepedagogiikkaa niiden purkamiseen kaiken ikäisillä. Meillä on olemassa ratkaisuja, mutta niitä ei käytetä täydessä potentiaalissa. Hyvinvointialueilla on orastavia kokeiluja esim. kulttuuriresepteistä, mutta moni ei ole niistä vielä kuullutkaan.
Vantaalla taidepedagogiikan voima on oivallettu upeasti. Esimerkiksi musiikkikasvatuksen merkitys segregaation ehkäisyssä on todistettu Tempo-orkesteritoiminnalla. Keskustellessani toiminnassa mukana olevan ohjaajan kanssa kävi nopeasti selväksi, että matalan kynnyksen toiminnan vieminen lähelle monitaustaisia oppijoita on kannattanut. Siirrytään nopeasti puheessa segregaatiosta positiiviseen integraatioon. Tempo-orkesteri perustuu El sistema -musiikkikasvatusmenetelmään, jossa monitaustaisille lapsille annetaan mahdollisuus harrastaa yhteissoittoa. Tulokset ovat olleet kannustavia: erittäin nopeaa oppimista, keskittymisen kehittymistä, itseohjautuvuutta, pitkäjänteisyyttä ja erityisesti ryhmäytymistä. Toiminta on laajennettu kuorotoimintaan.
Vantaalla kaksi varhaisiän musiikkikasvatuksen pedagogia kiertävät päiväkodeissa ja antavat virikkeitä ja opastusta musiikkipedagogisiin sisältöihin henkilökunnalle. On siis tunnistettu, että musiikia kannattaa hyödyntää laadukkaan kasvatustyön osana. Eikä vähiten siksi, että mm. Minna Huotilaisen johtaman aivotutkijaryhmän tulokset ovat osoittaneet jo useita vuosia, että musiikin käyttö tukee merkittävällä lapsen kasvua ja kehitystä. Erityisen huomion kiinnittäisin kielelliseen oppimiseen; kun meillä on tarpeen tehostaa suomen kielen oppimista, kannattaa opetuksessa hyödyntää musiikkia. Laajentaisin ajattelun myös aikuisiin oppijoihin. En jättäisi käyttämättä tilaisuutta perustaa aikuisten Tempo-kuoroja, jos ja kun se tukee niin osallisuutta, kulttuurista ymmärrystä kuin kielen oppimista.
Palatakseni taiteen perusopetukseen yleensä, koskien kaikkia taidelajeja, on niillä kiistatta iso merkitys kunnan vetovoiman kannalta. Taiteella on itseisarvo, mutta sillä on myös hyvinvointivaikutuksia. Ja siksi taiteen perusopetuksen tulisi olla kaikkien saatavilla. Parhaillaan työstettävä laki- ja rahoitusuudistus tähtää saavutettavuuden parantamiseen. Yhä useampi aikuinen on myös kiinnostunut tavoitteellisesta harrastamisesta, eikä se ole keneltäkään pois. Rahoitusta voidaan kohdentaa paikallisesti ja harkinnan mukaan siten, että osallistuminen mahdollistuu kaikille. Talkoissa tarvitaan niin kunnallisia kuin yksityisiä koulutuksen järjestäjiä, kenties uudenlaisia järjestämismalleja ja ketteryyttä – luovuutta siis peliin.
