Olen valtavan iloisena seurannut, miten sivistyskeskustelu kuplii pintaan. Taideyliopiston rehtori Kaarlo Hildén kirjoittaa Helsingin Sanomien vieraskynässä oivallisesti siitä, miten korkeakoulupolitiikka ei voi nojata ainoastaan talouden realiteetteihin tai osaamisen näkemiseen liian kapeasti: krooninen alisuoriutuminen aineettomassa arvonluonnissa ei korjaudu. Tällä hän viittaa inhimillisen pääoman kaventumiseen ja muistuttaa sivistyksen merkityksestä päämäärien saavuttamiseksi – myös taloudellisten. Kevään aikana on luvassa korkeakoulutuksen ja tutkimuksen visio, joka ottanee kantaa samaan teemaan.
Kansanvalistusseuran toimitusjohtaja Lauri Tuomi kiteyttää omassa mielipidekirjoituksessaan oivallisesti sivistyksen todellisen mitan: miten käytämme osaamista yhteisön ja toistemme hyväksi. Hän korostaa, että sivistyneisyyttä ei tule mitata ainoastaan lukeneisuudella tai tutkinnoilla, vaan se on paljon muutakin.
Hildénillä ja meillä muilla on saman suuntaisia ajatuksia sivistyksen ytimen nostamisesta keskiöön. Sen tulee koskea yhtäläisesti kaikkia koulutusasteita. Sivistyksen määrittely voidaan aloittaa vaikkapa pyrkimyksestä hyvään elämään. Filosofi Frank Martelan, professori Arto O. Salosen ja monien muiden ajatuksessa resonoi erityisesti se, että kasvun ja kehityksen (ainoana) keskeisenä päämääränä on oltava hyvän elämän ja hyvinvoinnin turvaaminen. Se on kohtuullisuusratkaisuja, merkityksellisyyden löytämistä ja riittävän määrittelyä.
Luovan talouden kasvustrategia, Kulttuuripoliittinen selonteko ja nyt Peruskoulu 2045 -visio. Sivistys yhteisenä nimittäjänä. En alllekirjoita väitettä, että OKM:n (2026:7) julkaisema Peruskoulu 2045: Visio suomalaiselle peruskoululle olisi pääpiirteissään erityisen rohkea tai poikkeava. Itse asiassa se on monilta osin paluuta perusasioihin. Sivistys mukana. Toisaalta, jos paluu perusasioihin on rohkeaa, niin sitten. Martti Hellström on kiteyttänyt ansiokkaasti blogissaan vuoden 1970 ensimmäistä peruskoulun opetussuunnitelmaa: ”Peruskoulun yleisissä tavoitteissa koulun ensisijaisena tehtävänä oli tarjota aineksia ja virikkeitä oppilaan omaleimaisen koko persoonallisuuden kehittymiselle. Omaleimaisella persoonallisuudella tarkoitettiin hyvää ihmistä. Lisäksi oppilaat oli kasvatettava tuntemaan vastuuta perheestä, muista ihmisistä ja koko maailmasta. Oppilaiden persoonallisuutta oli pyrittävä kehittämään siten, että ihmiskunta muuttuu demokraattisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Oppilaiden tuli kehittyä fyysisesti, psyykkisesti ja sosiaalisesti terveiksi ja tasapainoisiksi.” Lisäksi Hellström toteaan, että peruskoulun päätavoitteissa oli oppilaiden harmonisen kokonaiskehityksen edistäminen. Asioiden oppimisen rinnalle otettiin käyttöön oppimaan oppimisen käsite. ”Peruskoulun tehtävä ei voi olla antaa lopullinen tietomäärä vaan oppilaiden tulisi kehittyä halukkaiksi ja kykeneviksi hankkimaan jatkuvasti uutta tietoa ja myös jäsentämään ajoittain koko tietovarastonsa uudella tavalla uusien käsitteiden ja lainmukaisuuksien avulla.”
Nämä ovat hyvin pitkälle samoja tavoitteita, joita kuvataan tuoreessa peruskoulun visioraportin tiivistelmässä. Ja kaikki tämä on myös sivistyksen ydintä. Olen iloinen, että ollaan palaamassa perusasioihin. Maailma on muuttunut, peruskoulu on muuttunut, mutta silti tulokset ovat laskeneet. On erittäin ok todeta, että suuntaa täytyy uudelleen kirkastaa. Visiossa on paljon juurevia teemoja, jotka eivät ole mullistavia, kuten perustaidot, yhteinen hyvä, oppimaan oppiminen, demokratia ja sivistys – tuttuja jo vuodelta 1970. Uudempaa otetta edustavat kriittinen monilukutaito, teknologiataidot sekä tune- ja vuorovaikutustaidot.
Tarvitaan siis ajattelun- ja suunnanmuutos. Mutta olemmeko valmiita pohtimaan, miten käytämme tietoa ja taitoa hyvään inhimillisesti ja kestävästi? Joko nyt olisi otollinen aika sivistyksen renessanssille? Jos soturilta kysytään, niin kyllä – sellainen voidaan julistaa. Hyviä kevään merkkejä on ilmassa.