”Tarvitaan riittävät reurssit.” Olet varmasti kuullut tätä toistettavan lukuisia kertoja. Erityisesti resurssipuhe on nousujohteista vaalien aikaan, erilaisten ohjelmien ja tavoitteiden laadinnassa. Riittäviä resursseja perustellaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Mutta mitä ne oikeasti ovat? Keskustelu on hedelmätöntä, kun kaikkia resursseja pidetään samanarvoisena.
Nyt tarvitaan konkretiaa
Tarkoitetaanko resursseilla oikeanlaista osaamista, välineitä, tiloja, kapasiteettia, henkilöstöä, riihikuivaa vai mitä? Usein kuitenkin taloudellista panostusta. Riippuu asiayhteydestä. Ja juuri siksi pelkän resurssipuheen taakse piiloutuminen ei avaa vielä oikeastaan yhtään mitään. Se on helppo heitto, mutta ei anna konkreettisia vastauksia. Paul Lillrank on todennut jo vuonna 2010, että ”pitäisi pikaisesti siirtyä resurssipuheesta tuottavuus- ja arvoajatteluun. Tässä epäonnistuville jää riitainen riutuminen.” (Suomen Kuvalehti, 26.7.2010) Ja tästä olen täysin samaa mieltä.
Kuntien talous on heikossa jamassa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Kun verotulot sukeltavat ja työpaikkoja ei ole, mutta erilaisten sosiaali-, tuki- ja hyvinvointipalveluiden tarve kasvaa, on yhtälö mahdoton. Sanotaan, että investointeihin tulee panostaa, mutta investointirahoitus on haaste. Tässä yhtälössä yleinen resurssipuhe on kuuma liekki jo valmiiksi ylikuumentuneeseen moottoriin. Olisi mielenkiintoista tehdä laskelma, mitä yksittäisen kaupungin osalta tarkoittaisi se, että kaikki esitetyt resurssipulat korjattaisiin.
Kasvubudjettien aika on ohi
Meillä on takana loistokkaita ja miellyttävän tuntuisia vuosia. On ollut ilo tehdä mukavia päätöksiä, jossa on lisätty taloudellista panostusta erilaisiin tärkeiksi koettuihin kohteisiin. Onko tähän oikeasti ollut varaa vai onko se tehtykin jatkuvasti kasvavaksi velaksi? Valitettavasti näin saattaa olla. Onko mitattu, millaista muutosta panostuksella on saatu aikaan? Kunnissa mittaamista tehdään, mutta vertailtavuus ja mittaristot ovat vaihdelleet.
Tässä hetkessä eletään aikaa, jolloin kasvubudjettia ei enää tehdä. Lisäpanostusten tekeminen on vain suloinen haave. Säästäminen ja leikkaaminen on todellisuutta. Ollaan tilanteessa, jossa on arvioitava, onko lisäpanostuksilla saatu aikaan toivottua muutosta. Ja selvää on myös, että näiden saavutettujen etujen ja lisäpanostusten poistaminen ei ole miellyttävää, aiheuttaa harmitusta ja ennen kaikkea vastustusta.
Valitettavasti olemme tilanteessa, jossa on tehtävä tarkkaa analyysia, tehdäänkö asioita järkevällä tavalla? Ei voida enää turvautua siihen, että näin on tehty aiemminkin. Varat, välineet, osaaminen, aika – resurssit on käytettävä siten, että ne riittävät. Jos taloudellisesta panostuksesta puhutaan, kannattaa julkisella puolella lähteä siitä, että rahaa ei ole lisää. Se voidaan kohdentaa toisin, mutta ennen kaikkea ratkaisut on löydettävä siitä, miten asioita voidaan tehdä paremmin samalla tai vähemmällä rahalla. Tässä on onnistuttu mm. hyvinvointialueella. Puhutaan tehostamisesta. Sitä helposti kavahtaa, mutta on osoitettu, että tekemällä asiat toisin, on mahdollista lisätä onnistumista. Me emme voi enää jättää mitään osa-alueita tämän ulkopuolelle. Itse ajattelen, että verovarojen vastuullinen käyttö edellyttää rohkeaa analyysia siitä, mihin rahat kuluvat.
Toivoisinkin, että aina, kun keskustelussa todetaan tarvittavan lisää resurssia, määriteltäisiin tarkemmin, mitä tällä tarkoitetaan ja mistä ajatellaan ratkaisun löytyvän, kun lisärahaa ei ole. Kaiken tämän taustalla tarvitaan analyysia siitä, miksi resurssia tarvitaan lisää. Meillä on enemmän tietoa ja taitoa kuin koskaan, teknologian tuomat apuvälineet helpottavat työtä ja arkea, materiasta ei ole pulaa, maailman ihmiset ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan… silti resussit eivät tahdo riittää.
Psykologi Emilia Kujala on oivallisesti todennut, että terapiapalveluiden lisääminen ei ole ratkaisu, vaan meidän tulisi pyrkiä poistamaan syyt, jotka tarvetta aiheuttavat – tavoite on siis terapiatarpeen poistaminen. Tämä on mielestäni oivallinen ohjenuora kaikkeen. On tarkoin punnittava, onko resurssien lisääminen viisasta – ennemminkin tulisi poistaa ne syyt, jotka tämän kierteen aiheuttavat. Tällöin ollaan aivan eri keskustelussa: joudutaan väistämättä analysoimaan, mikä on vialla. Resursseilla paikkaamisessa ei ole mitään järkeä, jos järjestelmä vuotaa toisesta päästä. Rohkenen myös väittää, että jos resursseja lisäämällä asiat korjaantuisivat, olisi ne jo korjattu nousuvuosina moneen kertaan. Mutta sen sijaan velkaantuminen on jatkunut jo hyvin pitkään, samoin ongelmien kasaantuminen. On todettava, että resurssipuhe ei toimi.