Viime päivien voimakkaat, jopa provosoivat ja vastakkainasettelua hinkuvat kannanotot oppilaaksiottomenettelyistä saivat kimmokkeen Itäkeskuksen peruskoulua koskevista havainnoista. Tähän on liitetty vahvasti segragaation ehkäisy ja koulushoppailu, asuntopolitiikka, kansalaisten huolet ja huoltajien toiveet. Näinhän se on, asia on monimutkainen. Mutta ei siltikään mielestäni edellytä suurentelua, oletusten vahvistamista, vääristelyä, saati faktojen unohtamista.
Oppilaaksiottoalueita tarkistetaan kaupungeissa säännöllisesti. Se on prosessi, jossa eri viranhaltijat tekevät huolellista valmistelua ja vaikutustenarviointia luottamushenkilöiden päätöksenteon tueksi. Osassa kaupungeista oppilaaksiottoalue on koulupiirikohtainen eli koskee vain yhtä koulua. Useimmissa kaupungeissa oppilaaksiottoalueet ovat laajempia, ja niitä voi olla neljä (kuten Vantaalla) tai enemmän. Laajat alueet antavat kaupungille enemmän mahdollisuuksia tasata oppilasmääriä kuin järjestelmä, jossa jokaisella koululla olisi hyvin tarkkarajainen oma alue. Toisaalta esimerkiksi Tampereella oppilaaksiotto perustuu koulupolkualueisiin. Oppilaan kotiosoite määrittää lähtökohtaisesti koko perusopetuksen aikaisen koulupolun. Malli korostaa ennakoitavaa ja pysyvää koulupolkua. Se tuo perheille selkeyttä, mutta voi samalla säilyttää asuinalueiden välisiä eroja kouluissa, ellei koulujen resursointi ja kaupunkisuunnittelu pysty niitä riittävästi kompensoimaan.
Lainoppineiden mukaan perusopetuslaki antaa kunnille harkintavaltaa oppilaaksiottoalueiden muodostamisessa, mutta perusteet eivät saa kuitenkaan olla lainvastaisia. Tulkinnan mukaan segregaation estäminen ei oikeuta lähikouluperiaatteesta poikkeamiseen. On kuitenkin huomioitava, että lähikoulu ei ole välttämättä oppilaan kotia maantieteellisesti lähinnä sijaitseva koulu.
Oppilaaksiottoalueiden muuttaminen on viheliäinen tehtävä: en usko politiikkaan, jossa lasten vaihtaminen koulujen välillä vieraskielisten osuuden tasaamiseksi olisi oikeasuuntainen ratkaisu. Tämä siksi, että kaikki menettävät lähikoulunsa. Se on vastoin perusajatusta siitä, miten asukkaat sijoittuvat. Ymmärrän hyvin sen, että oppilasmäärien tasaaminen on sen sijaan tarpeen ja tämä onnistuu varmasti alueilla, joissa on useita kouluja lähekkäin. Tuolloinkin huoltajille tulee antaa selkeät perustelut varhaiskasvatus- ja koulupaikkasijoittelusta. Ennen kaikkea on huomioitava mahdollisimman turvallinen koulumatka. Ja tämän tekevät erityisesti muut tiellä liikkujat!
Oppilaaksiottoalueita ja alueiden sisäistä koulun osoittamista on tarkasteltava uudelleen siellä, missä oppilaiden tuen tarve kasautuu voimakkaasti samoihin kouluihin. Tavoitteena ei saa olla vieraskielisten- tai suomenkielisten lasten siirtely tai kiintiöiminen, vaan jokaisen lähikoulun toimintakyky ja oppilaiden tasavertaiset mahdollisuudet oppia. Jokainen lapsi on suomen kansalainen ja tasavertainen lain edessä.
Merkittävä vieraskielisten osuus esimerkiksi peruskoulussa haastaa pedagogiikan erityisesti kiellisistä syistä. Tässä tullaan S2-opetuksen merkitykseen. Kirjoitan siitä erillisen blogin. Vaaditaan riittävät resurssit. Sen sijaan se ei tarkoita sitä, että suomen kieltä äidinkielenään puhuvat eivät oppisi tai saisi laadukasta opetusta. Tällainen väite suorastaan halveksuu opettajia ja heidän tekemäänsä työtä. Käytössä on mm. ylöspäin eriyttäminen, ryhmäjaot ja monet muut vaihtoehdot. Lisäksi monikulttuurisessa koulussa kasvaminen mahdollistaa paljon myönteistä kehittymistä. Tässä linkit muutamaan ajatuksia herättävään mielipidekirjoitukseen.
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000012175580.html
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000012176478.html
https://www.hs.fi/mielipide/art-2000012183144.html
Vantaan Lehtikuusen koulu on Suomen monikulttuurisin peruskoulu. Minuunkin on oltu yhteydessä huolista, jotka liittyvät suomenkielisten oppilaiden kielen kehittymiseen ja oppimistuloksiin, ryhmäytymiseen ja kaverisuhteisiin. Näissä keskusteluissa ovat tietysti läsnä huoltajien toiveet ja odotukset. Ymmärrän huoltajien huolen. Viranhaltijoiden kanssa käydyt keskustelut osoittavat, että asiat on erinomaisesti huomioitu. Kyllä pedagogit osaavat asiansa. Itse asiassa koulussa tehdään valtakunnallisesti erinomaista pioneerityötä monikulttuurisen oppimisympäristön pedagogiikassa. Henkilöstö on erittäin sitoutunutta ja oppimistulokset ovat sen mukaisia.
Kaikki koulut ovat hyviä kouluja. Vai ajatteleeko joku, että kaupungit työntekijöineen ylläpitäisivät tarkoituksella huonoja kouluja? Mikä edes on huono koulu? Jokaisessa koulussa, työpaikassa, harrastuksessa on haasteita. Mutta se ei tee kokonaisesta yksiköstä huonoa. Asiat selvitetään, niihin puututaan ja niitä parannetaan.
Suosittelen katsomaan tämän Ylen Ykkösaamun haastattelun, jossa kuntaliiton erityisasiantuntija Mari Sjöström ja Itäkeskuksen koulun rehtori Jutta-Riina Karhunen keskustelevat oppilaaksioton perusteista. Lisäksi haastattelun loppupuolella kuullaan hieno esimerkki siitä, miten oletukset ja vahvat asenteet on onnistuttu kääntämään positiivisiksi hyvällä vuoropuhelulla koulun ja huoltajien kesken Lehtikuusen koulussa. Katso!
Segregaation keskeisin perustekijä on asuntopolitiikka. Epäonnistuneen asuntopolitiikan negatiivisia kerrannaisvaikutuksia yritetään nyt korjata. Kaupunkitutkija ja kaupunkimaantieteen professori Mari Vaattovaara on nostanut esiin tärkeä näkökulman siitä, miten tärkeässä roolissa kaavoitus on. Tähän hetkeen se ei kuitenkaan auta. Rakennukset ovat pystyssä ja asukkaat sisällä. On keksittävä muita keinoja.
Tarvitaanko päätöksenteon tueksi segrageetiovaikutusten arviointi?
Katseet kohdistuvat kouluihin ja varhaiskasvatusyksiköihin. Sieltä eriytymiskehitys lähtee liikkeelle, jos vieraskielisten osuus yksikössä nousee korkeaksi, eikä tasaisempaa ohjautumista onnistuta syystä tai toisesta tekemään. On kuitenkin selvää, etteivät koulut voi yksin ratkaista haasteita. Ne voivat tehdä osansa. On järkevää ja tarpeellista, että oppilaaksiottoalueita tarkastellaan uudelleen muutosten myötä, kuten vaikkapa uudet päiväkoti- ja koulurakennukset.
Kaupungeissa, kuten Vantaalla, voi olla käytössä tarveperusteinen resurssointi perusrahoituksesta niille alueille, joissa tarvitaan enemmän tukitoimia ja lisähenkilöstöresurssia. Käytännössä tietyt koulut saavat käyttöönsä enemmän euroja kuin toiset. Lisäksi kaupungit saavat vuosien 2024-2027 aikana ns. KOTA-rahoitusta (tunnetaan myös nimellä tasa-arvoraha tai myönteisen erityiskohtelun rahoitus), joka on tarkoitettu koulutuksen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden edistämiseen varhaiskasvatuksessa sekä perusopetuksessa. Kota-indeksin määrittymiseen vaikuttavat alhainen koulutustausta, työttömyysprosentti ja vieraskielisten osuus. Tämä kaikki on positiivista diskriminaatiota eli myönteistä erityiskohtelua asioiden parantamiseksi oikeaan suuntaan.
Koulushoppailu on epämääräinen termi. Toiset tarkoittavat sillä perheen muuttamista tarkoituksella alueelle, jossa on käsityksen mukaan ns. hyvä koulu. Toiset taas tarkoittavat lapsen hakeutumista painotettuun opetukseen tiettyyn kouluun. Toisinaan taas shoppailulla kuvataan lapsen siirtä kesken perusopetuksen toiseen kouluun esimerkiksi pienempien luokkakokojen vuoksi. Pidän tätä huoltajien valinnanvapautena. Kannatan painotetun opetuksen lisäämistä mahdollisimman moneen kouluun – se tuo toimintaympäristöön positiivista pöhinää ja lisää koulun houkuttelevuutta myös niille oppilaille, jotka eivät ole painotetulla luokalla. Mutta nyt puhutaankin valinnoista toiseen suuntaan.
Ajankohtaisena vellova keskustelu on ollut enemmän syytöksiä kaupunkien viranhaltijoiden ja päätöksentekijöiden tekemästä koulushoppailusta eli koulusijoittelusta. Ai miten niin? Koska he ovat osoittaneet oppilaille koulupaikan koulutuksen järjestäjän, perusopetuslain, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden, asuntopolitiikan ja monen muun ristipaineessa. Tämä ei ole ale-laareilla roikkumista, vaan huolellisesti valittujen ja laadukkaasti arvioitujen päätösten tekemistä, jotta peruskoulu yltäisi parhaimpaansa.