Helsingin Sanomissa julkaistu mielipidekirjoitus osui ja upposi. Psykiatrian erikoislääkäri ja perheterapeutti Liisa Löytynoja (9.2.) pohtii nykyistä kasvatuskulttuuria ja mitä sille olisi tehtävissä. Henkisen tuen tarve on lisääntynyt, psykiatrialle ei voi sysätä kaikkia ratkaisuja. Hän arvelee, että yksi taustatekijä on kasvatuskulttuuri. Toinen voi olla koulurakennusten tilaratkaisut, itseohjautuvuuden vaatimukset, auktoriteettivaje ja kasvatustyyli.
Yksi vaaliteemoistani kuuluu: Vanhemmuuden tuki kuntoon. 1970-80 -luvuilla syntyneen sukupolven kasvatusmalli ei enää vastaa nykymaailman menoa. Me vanhemmat tarvitsemme laajasti tietoa ja yhteistä vastuunkantoa nuorten kasvuun ja kehitykseen nykyisin vaikuttavista tekijöistä.
Viime viikolla kävin neuvolassa. Keskustelu terveydenhuollon asiantuntijan kanssa vahvisti ajatuksiani ja kokemuksiani: Neuvolan harteilla on paljon, koska he tavoittavat miltei kaikki. Äylaitteiden käyttöohjausta kasvatukseen ja vanhemmuuteen, lukusuosituksia, liikuntasuosituksia,… Lasten neuvola toimii ainakin Vantaalla kiinteästi yhteistyössä perheohjauksen (sosiaalityö) kanssa. Lisäksi on vauvaperhetyötä, perheneuvolaa, seurakunnan perheasiain neuvottelukeskus ja kohtaamispaikkoja. Varhaista tukea on saatavilla ja haasteet saadaan verraten tehokkaasti kiinni seuloilla, jolloin päästään palveluohjauksella sopivan tuen piiriin.
Omahoito-ohjeita ja kasvatusvinkkejä on netti pullollaan, mutta se edellyttää hyviä voimavaroja jo lähtökohtaisesti. En luota etäohjaukseen, tarvitaan omahoitaja.
Monet toivovat, että meillä olisi nuorisoneuvola. Check point perheille, miten menee ja missä olisi tuen tarvetta. Tätä kannatan jo pelkästään edellä esittämäni vaaliteeman valossa: nykyvanhemmilla ei yksinkertaisesti ole välttämättä eväitä kasvatustehtävään, joka toteutuu tässä ajassa.
Palatakseni Löytynojan ajatuksiin, ovatko ”voittajia” ne, jotka sitkeästi uskovat edelleen rajoihin ja rakkauteen? Tiukat kotiintuloajat, nukkumaanmenoajat, ruutuaikarajoitukset, yhteiset ruokailut, käytöstavat, kunnioitus, kotityöt ja visu rahankäyttö? Vai nojaudutaanko vanhoihin oppeihin vain paremman tiedon puutteessa? Tietoa ja ohjeita on valtavasti, mutta kuka ottaa selvää, mikä olisi parasta.
Olin viime viikolla futuristi ja tietokirjailija Perttu Pölösen luennolla. En malta olla siteeraamatta siellä käytyä tulevaisuuskeskustelua tähän yhteyteen. Ihminen oppii, kun joutuu ponnistelemaan, näkemään vaivaa ja kohtaamaan haasteita. Tarvitaan pitkäjänteisyyttä ja sitkeyttä. Ja siinä piilee meidän aikamme kompastuskivi: pääsemme ja päästämme liian helpolla.
Aikaamme piinaa helppous. Me laiskistumme ja samalla aivojen harmaa aine vähenee. Emme ponnistele riittävästi (raaka yleistys). Kasvatus on konflikteja, joita ei pidä pelätä – ne pitää kohdata. Sen sijaan, että antaisimme salakasvattajien (ruudun takana) käyttää arvokkaan ajan rakkaidemme kanssa, meidän tulee itsekkäästi hoitaa se itse.
En usko, että 5-vuotias lapseni saa älykännykkää mennessään kouluun. Korkeintaan älykellon yhteydenpitoa varten. Toivon, että en ole ajatusteni kanssa yksin – yhdessä saamme muutokseen voimaa.